Tahra / The Stain

Tutkielma insestistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ydinperheen sisällä. … Animaattorien freudilainen kyky paljastaa taitavasti naamion takana piilevät vaikuttimet on yksi tämän taiteenlajin suurista vahvuuksista. Animaatio pystyy käsittelemään vaikeita ja arkoja aiheita poikkeuksellisen kevyesti ja tarkkanäköisesti.

Jeanette Winterson, Sight and Sound, lokakuu 1992

Mielikuvituksellinen animaatiosatu perhe-elämän siunauksista: kateudesta, insestistä, murhasta. Siinä on Edward Goreyn tarinoiden koko pahaenteinen yksinkertaisuus, ja se on juuri sellaista, mitä levittäjien pitäisi poimia uusien pitkien elokuviensa alkukuvaksi.

Waldo Lydecker, Time Out, 31. heinäkuuta 1991

Tämä on minulle eräänlainen ristiretki. Heti kun löysin animaation, aavistin, että se pystyy käsittelemään elämän monimutkaisia asioita, ja vieläpä vahvemmin kuin näytelty elokuva. Me otamme animaation vastaan eri tavalla. Koska animaatio ei ole todellista, se voi vietellä katsojan katsomaan jotakin, mitä hän ei mielellään katsoisi, ja yltää silmiä syvemmälle, suoraan katsojan tunteisiin.

Marjut Rimminen, Edwin Carelsin haastattelu, Annecy 1993

Tahra, tyylillinen taidonnäyte, kuvaa kirkkain, lapsenomaisin maalauksin vammaisen nuoren mielikuvituksen lentoja; elämä häntä kaltoin kohtelevien sisarusten kanssa kuvataan sen sijaan karulla nukkeanimaatiolla.

B.C., The Motion Picture Guide 1995 Annual

Tahrassa menneisyys kummittelee nykyhetkessä takaumien ja toistuvien kuvien tiiviissä taloudessa. Kuten parhaissa lyhytelokuvissa, mitään ei ole tuhlattu ja kaikki lomittuu yhteen, kunnes koko rakennelma romahtaa. Kuten kreikkalaisessa tragediassa, lopputulos on ennalta tiedossa, mutta loppuratkaisu järkyttää silti, kun se tulee. Kokonaisuutena elokuvan ruumiillinen voima on kuin hyvällä Kuningas Oidipuksen esityksellä, joka oli loppujen lopuksi alkuperäinen perhedraama.

Leslie Felperin Sharman, Sight and Sound, marraskuu 1992

Elokuvan pelastaa yksinkertaistetulta ja kaksijakoiselta kuvalta kielletystä perheen sisäisestä halusta, jossa miehet ovat tekijöitä ja naiset uhreja, sen visuaalinen, kerronnallinen ja psykologinen monisyisyys, jonka ansiosta tämän kotielokuvan vaihtoehdon synkimmätkin hetket torjuvat yksinkertaistavat moraaliset tuomiot.

Karen Beckman, Mixing Memory and Desire, teoksessa Jayne Pilling (toim.), Animating the Unconscious, 2012, sivu 190

Christine ja minä päätimme lähteä Eastbourneen salapoliiseiksi. Puhuimme toimittajien ja kaupunkilaisten kanssa, mutta kukaan ei tiennyt itsemurhasta mitään eikä halunnut arvailla. Kävimme talolla ja kurkimme sisään ulkopuolelta. Se antoi meille paljon: erillinen talo ja korkeat muurit, joiden päälle oli tunkeilijoiden varalta upotettu lasinsiruja, kertoivat varakkuudesta ja eristäytymisestä. Kaikki oli moitteettoman siistiä, jopa kasvihuoneen ikkunat olivat puhtaat. Verhot olivat kiinni ja päästivät sisään vain vähän päivänvaloa. Kaikki viittasi pakkomielteiseen kontrollintarpeeseen, ja niistä tuli ison siskon ominaisuuksia. Jotkin havainnot käytimme: vanhemman miehen, joka leikkasi nurmikkoa ja jonka ulkonäkö ja vaatetus muistuttivat elokuvan kaksosia, ja joitakin emme käyttäneet. Käynti teki kaikesta jotenkin hyvin todellista.

Marjut Rimminen, Jayne Pillingin haastattelu, Animating the Unconscious, 2012, sivu 195

Osana taustatyötä tapasimme viikoittain Julia Vellacottia, itsemurhiin erikoistunutta psykoterapeuttia. Alussa kyse ei ollut niinkään tarinasta; hänen ensimmäinen kysymyksensä meille oli: ”Miksi tämä tarina kiinnostaa teitä?” Niin siitä tuli meidän tarinamme. Meidän piti miettiä, miksi me olimme kiinnostuneita. Kaikki tämä synnytti valtavasti energiaa ja monia oivalluksia. Ensimmäiseksi muutimme uhrin: sisaruksen piti olla tyttö, koska meidän piti pystyä samastumaan häneen, miehiä emme välttämättä ymmärrä. … Henkilökohtaisten elokuvien ongelma on usein se, että ne ovat liian henkilökohtaisia ja menettävät yleispätevyytensä. Taustatyötä voi kuitenkin tehdä loputtomiin; on tiedettävä, milloin lopettaa ja jättää jotakin löydettäväksi. Koska animaation tekeminen kestää niin kauan, matkan varrella tarvitaan löytöjä. Kohtausta, jossa tyttären ja sisaren vauvakuvaa töhritään ja turmellaan, ei suunniteltu; se vain syntyi, koska kuva oli siinä, ja se toimi.

Marjut Rimminen, Jayne Pillingin haastattelu, Animating the Unconscious, 2012, sivu 195

Kuvakäsikirjoitus ei ole koskaan valmis, se muuttuu koko ajan, ja se on hyvin jännittävää, koska silloin arvioi työtä sitä mukaa kuin etenee. Piirrosanimaation on kuitenkin luonnollisesti seurattava kuvakäsikirjoitusta. Niinpä piirsin joka aamu uudelleen jakson, joka sinä päivänä oli määrä kuvata. Kun työskentelee niin pienessä mittakaavassa kuin me, asiat voivat olla joustavampia. Teimme esimerkiksi talon pienoismallina, mutta se ei näyttänyt oikealta, se tuntui liikaa pöytälavasteelta, joten muutimme sen piirretyksi.

Marjut Rimminen, Jayne Pillingin haastattelu, Animating the Unconscious, 2012, sivut 195–196

Leikkaus oli pitkä ja raskas prosessi: vaikka rakenne on olemassa, hyvä leikkaus voi parantaa ja selkeyttää sitä. Leikkaaja tuo mukanaan tuoreen katseen; kahden vuoden animointityön jälkeen sitä tulee aika sokeaksi. Jo kolmenkymmenen sekunnin poistaminen voi tehdä kipeää, mutta tekee sitten kaikesta niin paljon terävämpää.

Marjut Rimminen, Jayne Pillingin haastattelu, Animating the Unconscious, 2012, sivu 196

Minua ovat aina kiinnostaneet erilaiset tekniikat ja tyylit, mainoselokuvien tekemisen ansiosta. Jokaisella on omat kerronnalliset ominaisuutensa, ja niitä yhdistelemällä voi paljastaa havainnon ja psykologian kerroksia. Alun perin aioimme käyttää hyväksi sitä, että Christinen ja minun piirrostyylini olivat niin erilaiset, ja tutkia niiden avulla henkilöiden erilaisia subjektiivisia kokemuksia. Mutta koska Christine suunnitteli henkilöhahmot, huomasin olevani jumissa. Ratkaisu oli käyttää nukkeanimaatiota ”todellisuuden” jaksoissa ja piirroksia yksittäisten henkilöiden subjektiivisena kokemuksena tai fantasioina. Vaikka en ollut koskaan aiemmin tehnyt stop motion -animaatiota.

Marjut Rimminen, Jayne Pillingin haastattelu, Animating the Unconscious, 2012, sivu 196

Pidän perspektiivin kanssa työskentelystä, joten minä tein leiskat, ja Christine teki suunnittelun, taustat ja henkilöhahmot. Koska animoin nukkeja ensimmäistä kertaa, suunnitelmamme eivät aina toteutuneet. Koska nuket pystyvät tekemään vain sitä, mitä nuket pystyvät tekemään. Ison siskon jakso mallinnettiin Christinen piirtämien suunnitelmien mukaan. Christine pitää pienistä jaloista, joten hänen pikkuruiset kenkänsä tuottivat ongelman: niitä oli mahdoton animoida kävelemään, joten huijasimme ja annoimme hänen mennä nojaamaan seinään.

Marjut Rimminen, Jayne Pillingin haastattelu, Animating the Unconscious, 2012, sivu 197

Musiikki oli mukana alusta asti, rytmit painuivat muistiin kuvatessamme. Oopperamusiikki sopii siihen, että nukkien kasvoilla on kiinteät ilmeet.

Marjut Rimminen, Jayne Pillingin haastattelu, Animating the Unconscious, 2012, sivut 197–198